Hangon saaristo, joskus 1990-luvun puolivälissä. Koulukaverini J:n perhe omisti moottoriveneen, ja pääsin silloin tällöin heidän mukaansa päiväretkelle jollekin Hangon pienistä saarista, jossa tapana oli grillailla ruokaa ja tutkiskella ympäristöä, viihtyä meriluonnon äärellä. Eräs retki sai synkän käänteen, kun saarelta löytyi västäräkki, joka kyhjötti paikallaan reagoimatta lähestymiseemme millään lailla. Koulukaverini vanhemmat totesivat, että linnun täytyi olla vakavasti sairas tai loukkaantunut, ja tekivät nopeasti raskaalta tuntuvan päätöksen: velvollisuutemme olisi lopettaa eläimen kärsimys. Minua ja J:a kehotettiin lähtemään kauemmas paikalta. Käänsimme kasvomme poispäin kohti merta, paradoksaalisen kauniiseen kesäpäivään ja kepeään merituuleen.
Kuului kiven kalahdus, jonka jälkeen tuntui kuin saariston leppeä äänimaisema olisi hetken pidättänyt hengitystään.

J:n isä kommentoi jälkeenpäin tuntemuksiaan lyhyesti, päivitteli sitä, kuinka tällaisen päätöksen tekeminen ja toteuttaminen on sitä vaikeampaa, mitä vanhemmaksi tulee. Asia unohdettiin pian ja retken loppupuoli vietettiin mitä mukavimmissa merkeissä. Koulupojan mieleen tapaus syöpyi kuitenkin lähtemättömästi ja jätti muhimaan lukuisia kysymyksiä, joihin en ole saanut tyhjentäviä vastauksia vielä tänä päivänäkään. Ehkä päällimmäisenä oli epäilys: tulenko minä kasvamaan aikuiseksi, joka pystyy kohtaamaan tällaisen tilanteen kylmän rauhallisesti, toteamaan velvollisuutensa ja toimimaan sen mukaisesti? Ajatus tuntui utopistiselta. Olen saanut äidinmaidon mukana pakkomielteen kaiken elämän vaalimiseen, minkä ansiosta kiersin lapsena pihan sadevesitynnyreillä veteen joutuneita hyönteisiä pelastamassa ja kuljetan nykyäänkin kotiini päätyneet ampiaiset ja kärpäset turvallisesti takaisin ulos. Kuoleman lopullisuus ja sen valintaan liittyvä pieninkin epäilys kauhistuttivat minua.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että luonnossa kuolema on läsnä joka hetki, ja luonnon kierto­kulku perustuu elämän ja kuoleman vuorottelulle. Siinä kiertokulussa kuolema ei välttämättä esittäydy sen surumielisempänä asiana kuin syntymäkään: yhden elämän päätös tarkoittaa usein toisen, ehkä monenkin, tilaisuutta jatkua. Luonnossa yksilön tarkoitus on olla vain ohikiitävä populaation jatkumisen osa. Sen ymmärtäminen auttaa suhtautumaan kuolemaan luonnossa ja ymmärtämään, ettei kärsimys yleensä ole eläimelle koettelemus, jonka läpikäyminen johdattaa parempaan jatkoon. Kärsimyksen lopettaminen todellakin voi olla ainoa mahdollinen palvelus eläimelle, ja luonnonsuojelulakiin kirjattu velvollisuus villieläimen auttamisesta ja tarvittaessa lopettamisesta tuntuu kiistämättömästi perustellulta.

Silti en voi olla miettimättä, miksi olemme ihmisinä ottaneet harteillemme tämän vastuun. Tai pikemminkin: miksi vaadimme itseltämme luonnossa kykyä arvioida eläimen tilan vakavuutta ja tarvittaessa ryhtyä toimeen, vaikka omassa maailmassamme vaikeimpia yhteiskunnallisia kysymyksiä on, voimmeko tehdä saman lajitoverimme kohdalla siitäkin huolimatta, että lajitoverimme saattaa voida yksiselitteisesti esittää oman toiveensa asiasta? Rinnastus tuntuu jopa naurettavalta: eihän ihmiselämään voisi koskaan suhtautua samalla lailla kuin eläimeen. Ehkä ei voikaan. Tämän mahdottomuuden tiedostaminen voikin tarjota yllättävän selvänäköisen kurkistuksen syvälle kuiluun, jonka olemme itsemme ja luonnon välille kaivaneet. Kuolema on yhteistä kaikelle elävälle, mutta millekään muulle luonnon osalle se ei ole niin vaikeaa kuin meille. Jossain kohtaa evoluution kohtalokkaimman harha-­askeleen tiimellyksessä koimme tarpeen ymmärtää kuolemaa ja jouduimme lopullisesti eksyksiin. Sen ansiosta meidän maailmassamme sureminen ei lakkaa koskaan, vaikka muu luonto keskittyy elämän kiertokulun riemuun. Se tuntuu aika kovalta hinnalta maailman herruudesta.

Sen ansiosta minäkään en tähän päivään mennessä ole kasvanut aikuiseksi, joka pystyisi suhtautumaan eläimen lopettamiseen kylmän rationaalisesti. Olen joutunut toimimaan kuten J:n isä, kerran pari, tilanteessa jossa olen nähnyt kaiken toivon menneen. Olen myös epäröinyt ja paennut paikalta, ajatellut, että luonto hoitaa omansa. Joka kerta palaan mielessäni saarelle, kauniiseen kesäiseen iltapäivään ja västäräkin silmiin, joista elämän tahto oli hiipunut – enkä ole koskaan varma, kuuluuko ajatusteni ääni aikuiselle, joka on jo joutunut tekemään omia päätöksiään elämän ja kuoleman kysymyksissä, vai koulupojalle, jonka usko kaiken elämän säilyttämiseen on järkähtämätön.