2. Tervapääsky

Appiukkoni T ilmoitti, että heidän kattorakenteistaan useampana päivänä kuuluneen erikoisen rapinan syy oli selvinnyt. T oli käynyt kurkkaamassa katon ulkoreunasta sisään ja löytänyt nuoren tervapääskyn. Tervapääskyt olivat pesineet monena kesänä talon toisessa päädyssä räystään alla, josta ne yleensä tässä vaiheessa kesää olivat jo vähin äänin saatelleet poikueensa taivaan tuuliin. Tällä kertaa yksi poikanen oli jostain syystä jäänyt jälkeen, eksynyt syvemmälle kattorakenteisiin ja päätynyt reunalle, johon viritetyt hyönteisverkot estivät ulospääsyn. Appiukko poisti verkon, jotta lintu pääsisi ulos, mutta sen voimat olivat riittäneet vain tiputtautumiseen pois katosta. Kun saavuin itse paikalle, se kyhjötti alakerran ulko-oven edustalla olevan penkin varjossa. Linnulle näytti kelpaavan sokerivesi, jota toin sen saataville, ja jäimme seuraamaan tilanteen kehittymistä. Olisiko tästä kaverista vielä lentäjäksi?

Tervapääsky on hämmästyttävä otus. Se viettää elämästään valtaosan ilmassa ja palaa pesästä lähtemisen jälkeen kiinteälle alustalle vasta sukukypsänä 3-4-vuotiaana pesimään. Se jopa nukkuu taivaalla, jossa se hakeutuu turvalliseen korkeuteen ja sopiviin tuuliin voidakseen vaipua lepoon ilman, että heräisi maan kamaralta tai liian kaukaa pesimä­seuduiltaan. Tervapääskyjen paluu Suomeen on merkki kevään vaihtumisesta kesään. Viimeistään siinä vaiheessa, kun niiden tunnusomainen kirskahtelu täyttää taivaan, kesä on lempeimmillään. Luulen, että juuri tuo yhteys Pohjolan vuoden huolettomimpaan aikaan sekä kuuluva, riemukas ääni tekevät tervapääskyistä niin rakastettuja luontokappaleita. Myös niiden esittelemä lennon hurma ja huolettomuus ovat samaistuttavia: kukapa ei haluaisi olla kesän syleilyssä vapaa ja hurjapäinen? Ilmassa kiitävä, kirskuva tervapääsky näyttäytyy meille maan kamaralle kahlituille ihmisille ehkä jopa hieman kadehdittavana olentona, joka toteuttaa itseään täydellisesti. Sen tarkoitus, suvun jatkamisen ohella, on lentää, ja sen elämän sisältö on tuon tarkoituksen täyttämistä. Siksi tervapääskyn näkeminen avuttomana maan kamaralla onkin poikkeuksellisen sydäntäsärkevä näky. Sen pienet jalat ovat aivan sopimattomat kannattelemaan lintua minkäänlaisessa maalla liikkumiseen soveltuvassa asennossa, joten se kykenee vain työntämään itseään vaivalloisesti eteenpäin. Sen on myös mahdotonta nousta suoraan maasta siivilleen, joten jos se päätyy maahan, se todennäköisesti myös jää sinne.

Palasin hieman myöhemmin pihalle katsomaan pääskynpoikasen tilannetta. Se oli saanut tarpeekseen sokeriliemestä ja asettunut lähellä olleeseen appeni muoviseen jalkineeseen, jossa se nyt istui vakavan näköisenä kuin pilotti pienlentokoneen ohjaamossa. Päätin nostaa jalkineen pääskyineen päivineen pihavajan katolle, josta lintu saisi paremmin ilmaa siipiensä alle, jos se päättäisi koettaa lentoon lähtöä. Ajattelin, että muovikenkä ei varmasti ollut koskaan tuntunut niin kevyeltä kuin nyt, lähes olemattoman painoisen kyytiläisensä kanssa, ja asetin sen kohtaan johon olisi myös sisältä talosta näköyhteys, jos esimerkiksi harakat kiinnostuisivat linnusta. Muutakaan en sillä hetkellä osannut tehdä; jätin toipilaan siihen, muutamaa metriä lähemmäksi elämää, vapautta ja leppeää kesätuulta, joka jo kutsuvasti silitteli sen otsauntuvia.

Syödessämme illallista mietin elämää ja onnellisuutta, itsensä toteuttamisen konstikasta määritelmää. Jos tervapääsky toteuttaa itseään parhaiten lennossa, itsensä toteuttaminen on sille myös elinehto. Sen ei tarvitse pohtia tarkoitusta elämälleen, eikä se varmasti pohdikaan. Silti, kun kirkuva pääskyparvi vilahtaa ohitse korkeuksissa huimaa vauhtia, on helppo ajatella että niiden täytyy olla elämäänsä varsin tyytyväisiä otuksia. Me ihmiset olemme kovin erilaisia kuin tervapääskyt. Meille itsensä toteuttaminen on yhä useammin seikkailua, filmitähteyttä, vaurautta ja glooriaa. Taivaankin olemme jo lentokoneillamme valloittaneet ja siten päässeet maistamaan tervapääskyn onnen reseptiä, mutta en tahdo uskoa että lentäminen olisi meille avain onnellisuuteen. Mikä sitten olisi? Mistä haaveilemme, kun katsomme kaihoten pääskyjen kiitoa? On niin helppo löytää itsensä maahan juuttuneen poikasen silmistä, tuijottamasta suoraan perimmäiseen unelmaansa, joka on tuulenhenkäyksen päässä mutta täysin tavoittamattomissa. Pääskylle tavoite on ilmiselvä – se on kirjattu tulenpalavin kirjaimin sen perimään ja vaistoihin. Mutta jos olisin itse nyt tuossa jalkineessa vajan katolla, tietäisinkö minä mitä pitäisi tehdä? Uskaltaisinko luottaa vaistooni, jos vaikka kuulisinkin sen kehottavan hyppäämään?

En koskaan nähnyt pääskynpoikasen lähtöä. Yhdellä hetkellä se oli siinä, toisella poissa. En ollut nähnyt harakoita, enkä myöskään löytänyt lintua enää maasta vajan ympäristöstä. Kun sitten kapusin hakemaan tyhjän jalkineen katolta, kuulin äkkiä tervapääskyn kirskahduksen yläpuoleltani taivaalta – ensimmäisen, jonka olin koko illan aikana kuullut. Mieleeni tulvahti lapsekas tyytyväisyyden tunne, ja tempauduin hetkeksi johonkin Leijonakuningas-­elokuvaa muistuttavaan fantasiamaailmaan, jossa pelastunut pääsky palasi vielä kertaalleen kiittämään auttajaansa ennen matkaansa kohti ilmojen rajatonta vapautta. Sieltä palattuani soimasin itseäni: enhän voinut mitenkään tietää pääskynpoikasen todellista kohtaloa. Sitä paitsi kiitokset ja onnelliset loput ovat ihmisten keksintöä, eikä niillä ole sijaa tai merkitystä luonnon kiertokulussa, jonka tasapaino perustuu toisten selviämiseen ja toisten menehtymiseen. Jos pääskynpoikanen päätyi harakan ruoaksi, sekin on luonnon kannalta toimiva lopputulos.

Silti illan ainoa tervapääskyn kirkaisu jäi soimaan päähäni, ja annoin sen salaa keventää askeltani, kun kävelin pois paikalta. Minä elän ihmiselämää, raahustan vaikeasti määriteltävän elämän tarkoituksen ja unelmien keskellä. Siinä sopassa onnelliset loput voivat olla kuin päätähuumaavia pyrähdyksiä taivaankanteen ja takaisin.