4. Sepelkyyhky

Vaimoni inhokkilintu on sepelkyyhky. Hänen suhteensa lintuun lähti aikanaan väärällä jalalla liikkeelle, kun kyyhky asettui hänen lapsuudenkotinsa pihapuuhun ja päästi ilmoille kupunsa täydeltä syväsointista lemmen­aariaa viiden aikaan kesäaamuna.

”Huh-huh-huu, huh-huu.”

Toistuva säe tun­keutui ikkunan takaa makuuhuoneeseen ja keskeytti teini-ikäisen suloiset kesälomaunet brutaalilla tavalla. Sama toistui seuraavana aamuna. Ja sitä seuraavana. Katkerat herätykset eivät unohtuneet koskaan, ja sepelkyyhkyn näkeminen ja kuuleminen saa savun edelleen nousemaan muuten luontoa rakastavan vaimoni korvista.

Hän ei ole ainoa. Kaupunkiympäristöön viime vuosikymmenten aikana menestyksekkäästi sopeutunut lintu tuntuu onnistuvan loukkaamaan etenkin itsensä hieman vakavammin ottavien kaupunkilaisten älykkyyttä. Sepelkyyhky on isokokoinen pulu, jonka olemus huokuu jonkinlaista kömpelyyttä ja junttimaista yksinkertaisuutta. Sen laulu on julkean kuuloista huhuilua, ja lintu on muutenkin harvinaisen meluisa ja epähienostunut räpistellessään puiden oksilla ja läpsytellessään siipiään soidinlennossa. Sitä on liki mahdoton olla huomaamatta. Koska se lisäksi viihtyy nykyään hyvinkin urbaaneissa ympäristöissä, joutuvat sen kohtaamaan myös sellaiset ihmiset, jotka muuten pystyvät yleensä pitämään luonnon sopivalla etäisyydellä itsestään.

Ei kaikkien toki tarvitse tykätä kaikista. Lajien väliset konfliktit eivät ole luonnos­sakaan millään tavalla poikkeuksellinen ilmiö. Esimerkiksi Etelä-Suomen rannoilla runsastunut kansallislintumme laulujoutsen on
osoittanut poikkeuksellista häikäilemättömyyttä rai­vatessaan tilaa lähisukulaiseltaan kyhmyjoutsenelta väkivaltaisillakin keinoilla. Oman lajin menestyminen on pääasia, ja terveessä monimuotoisessa luonnontilassa monimutkaiset nokkimisketjut ylläpitävät lajien välistä tasapainoa. Kuitenkin vain ihmisellä näyttäisi olevan taipumus muiden lajien sorsimiseen esimerkiksi esteettisin syin – sekä valmiudet puuttua asioihin merkityksellisessä mittakaavassa. Sepelkyyhkyn tuottama melusaaste aiheuttaa lähinnä pahaa mieltä, mutta esimerkiksi jätökset puistonurmikoilla kuohuttavat jo siinä määrin, että vaaditaan toimenpiteitä. Pelloilla ja puistoissa ruokailevat valkoposkihanhiparvet, saaristomaisemaa sotkevat merimetsot ja puutarhassa tuhojaan tekevät myyrät leimataan herkästi haitallisiksi vieraiksi, jotka tulisi monen mielestä voida häätää tai eliminoida. Ihmiskunta sietää siis kyllä luontoa johonkin rajaan asti, mutta kohtuuttomuuksiin ei sovi mennä. Se, missä kohtuuttomuuden raja menee, kertoo paljon suhteestamme luontoon.

Sepelkyyhky valikoi pesänrakennustarpeita viekas ilme kasvoillaan.

Vaimoni asennoituminen sepelkyyhkyä kohtaan on täysin harmitonta, huumorin sävyttämää halveksuntaa. Se on myös jokavuotinen luontokokemus, joka omalla tavallaan rikastuttaa elämää. Mitä olisikaan kevät ilman tuota julkeaa huhuilijaa? Monet ovat ottaneet sepelkyyhkyn myös avosylein vastaan kaupunkiluonnon uutena peruslajina, vaikuttuneet sen näyttävästä olemuksesta ja löytäneet sen seuraamisesta iloa. Tarkemmin katsottuna tuo kirkassilmäinen olento onkin varsin samaistuttava, teeskentelemättömän oloinen kaveri, jonka keväisessä rakastavassa parikäyttäytymisessäkin on jotain herkkää ja inhimillistä.

Lisäksi asia on niin, että olemme maailman valtiaina itse pedanneet puitteet yhteis­elollemme sepelkyyhkyn kanssa. Ennen vanhaan laji oli meillä metsien ja viljelysalueiden kyyhky, joka mieluummin karttoi ihmisen läheisyyttä. Kun lukuisat metsien lajit sitten 1900-luvun jälkipuoliskolla ajautuivat metsätalouden ikeessä ahdinkoon, sepelkyyhkyltä löytyi neuvokkuutta sopeutua elämään siellä, missä tilaa vielä oli: puistoissamme ja puutarhoissamme. Ei sekään olisi varmasti halunnut meitä naapureikseen, mutta hyviä vaihtoehtoja ei ollut, ja kyyhky valitsi menestyjän tien. Se huhuili päin naamaamme, läpsytteli siipiään ja sopeutui.

”Huh-huh-huu, huh-huu.”

Se on suomeksi: nyt on ihmisen vuoro sopeutua.