6. Punavarpunen

Kapuan lämpimän huhtikuisen illan päätteeksi Kaitalahden lintutornille. Etelä-Espoon Hanikassa sijaitseva, ehkä jo parhaat päivänsä nähnyt matala torni on tullut minulle viime vuosien aikana tutuksi lukuisilta päiväretkiltä. Se on tarpeeksi lähellä kotia, että sinne lähteminen ei edellytä suurempaa suunnittelua, mutta kuitenkin tarpeeksi kaukana urbaanista vilskeestä, että siellä onnistuu hetkeksi unohtamaan arjen kiireet. Jo portaita noustessani kuulen kaulushaikaran kumean puhaltelun takaani ruovikon kätköistä. Viiksi­timaliparvi näppäilee jossain kauempana särösointujaan, ja kaksi harmaahaikaraa nousee lahden ylle kaartelemaan. Nostan kiikarit silmilleni ja katson lahdenperukkaa, jota kaislikko on vuosi vuodelta kuronut hieman enemmän umpeen. Sen rannalla istuskelee harmaasorsapariskunta, ja jonkin matkan päässä laulujoutsen näyttää jo asettuneen pesämättäälle. Aurinko hipoo lännessä näkyvien kerrostalojen ja puiden huippuja; keväisellä tarmollaan se painuisi horisontin taakse tuossa tuokiossa. Sen mukana nopeasti syvenevään iltaan antautuvan Kaitalahden tunnelma on raukea ja rauhallinen. Äkkiä alkaa kuitenkin tapahtua, ja raukeuden rikkoo vihervarpusten voimakas varoitusääni. Hetken kuluttua kiihtynyt parvi ilmestyy ruovikon ylle pilvimäisenä muodostelmana, jonka keskellä liitää huomattavasti suurempi, tumma siluetti. Ruskosuohaukkanaaras karistaa välinpitämättömän näköisesti vihervarpuset ympäriltään ja liitää Kaitalahden toiseen reunaan, kaiken aikaa alas ruovikkoon tähyillen. Äkkiä se kääntyy syöksyyn ja katoaa kaislojen sekaan. En enää näe sen nousevan siivilleen – kenties syöksy osui maaliinsa. Tulee taas hiljaista, ja hämärä syvenee. Lehtokurppa lentää tornin editse piiskaten ja kurnuttaen, ja jostain kaukaa kajahtaa luhtakanan kiljunta.

Tuntuu lähes käsittämättömältä että täällä, vain reilun kilometrin päässä Soukan ostoskeskuksen kyljessä sijaitsevalta kerrostaloasunnoltani, silmieni edessä pyörii rikas kosteikkobiotoopin elonpiiri. Mietin, minkälainen merkitys tällaisilla urbaaneilla luonnonkeitailla mahtaakaan olla niiden monipuoliselle lajistolle, pesijöille ja ohikulkumatkalaisille. Tulevatko ne tänne siksi, että puitteet ovat erinomaiset? Vai ovatko ne joutuneet hakeutumaan tänne, betoniviidakon kainaloon, kun parempaakaan paikkaa ei ole tarjolla?

Nojaan lintutornin leveään kaiteeseen ja lasken katseeni sen pintaan. Hämärässäkin vanhoista lankuista erottuvat ihmisten vuosien mittaan tekemät lukemattomat kaiverrukset. Joku kirjoitti tuohon nimensä. Joku piirsi sen viereen, ehkä vuosia myöhemmin, hävyttömän kuvan. Ennen kaikkea tänne on kuitenkin ikuistettu rakkaudentunnustuksia: A sydän E, Mari sydän Petri, J + E ja niin edelleen. Eri ajoilta peräisin olevia etukirjaimia ja etunimiä, jotka ovat samaan aikaan anonyymeja ja täysin henkilökohtaisia. Nuo täyteen kirjaillut puupinnat tuovat mieleen maailmalla näkemäni rakkauden sillat lemmenlukkoineen. Ne kertovat, että täällä on aikojen saatossa käynyt lukemattomia ihmisiä, joista todennäköisesti vain murto-osa on ollut aktiivisia luontoharrastajia. He ovat hakeutuneet tänne syystä tai toisesta, kivenheiton päähän mutta tarpeeksi kauas kotoa luonnon helmaan, ja ikuistaneet itsensä, rakkautensa, toiveensa ja patoutumansa sen pinnoille.

Kuvittelen vastarakastuneen Marin ja Petrin paikalleni kesäisenä iltana. Punavarpunen laulaa pajukossa innokkaasti ”pleased to meet you!”, mutta he tuskin tulivat tänne sen takia. Lempi leiskuu, ja todellisuutta ovat vain Mari ja Petri, kaksi ikuisuudeksi puuhun kaiverrettua nimeä. Miksi he sitten tulivat juuri tänne? Siksikö, että puitteet olivat erinomaiset? Vai eikö parempaakaan paikkaa ollut tarjolla, tilaa keskittyä olennaiseen ja välttyä yhteiskunnan paineilta ja arvostelulta?

Pimeä syvenee huhtikuisessa illassa, mutta äänimaisema voimistuu. Mustarastaat, laulurastaat ja räkättirastaat panevat parastaan; tämä on niiden kevään huippuhetki, soidinsinfonian kiihkein osa. Uppoudun kuuntelemaan ja tuijotan samalla lintutornin kaiverruksia, joista saa pimeässä enää juuri ja juuri selvää. Äkkiä ne tuntuvat heräävän henkiin, syttyvän hehkuun rastaiden laulun sykkivässä tahdissa. Tornin ympärillä äänessä ovat nyt eläinmaailman Marit ja Petrit. Nekin raapustavat nimiään, lemmentuntojaan ja himokkaita riettauksiaan, mutta puun sijaan viileään kevättuuleen. Niillä on täällä paljon pelissä: kotireviirin varaaminen, parin löytäminen, suvun jatkaminen ja sille turvallisen kasvupaikan tarjoaminen. Siihen nähden me sielunruoan perässä tänne tulleet kaivertelijat olemme hyväosaisia viihdeturisteja. Vai olemmeko?
Kun palaan pitkospuita pitkin poispäin lintutornilta ja astun lopulta takaisin kotoiseen asfalttiviidakkooni johtavalle tielle, mieleni tuntuu keveämmältä kuin aikoihin. Olen kokenut sen monta kertaa aiemminkin, luonnossa olemisen vaikutuksen. Joskus, kun elämän ja työn kiireet ja huolet pyörivät päässä poikkeuksellisen voimakkaina, se ottaa aikansa; astelen pitkospuut kiireessä, lähes kykenemättömänä erottamaan ympärilläni soivaa äänimaisemaa ajatusteni pauhusta. Kapuan lintutornille ja tuijotan ruovikkomaisemaa, jonka taustalla kerrostalot tuntuvat kallistuvan suuntaani, laskevan yhteiskunnan raskaan viitan harteilleni sielläkin, missä luulin olevani piilossa. Mutta sitten tapahtuu jotain. Punavarpunen laulaa vähän kovempaa, tai tuulenpuuska räväyttää yllättäen voimallisesti kaislikkoa; jotain, joka vaimentaa pauhun pääni sisällä. Silloin kerrostalot painuvat taka-alalle. Viitta tippuu harteiltani, ja löydän sen alta jälleen jonkun, jonka olen aina tiennyt olevan olemassa, mutta jonka välillä kadotan arjen labyrintteihin. Siinä hän seisoo, vastasyntynyt ihmissielu, jonka mieli on vielä hetken vapaa yhteiskunnan keinotekoisista painolasteista.

Silloin mietin, ovatko syymme tänne tulemiseen lopulta niin erilaisia kuin rastaidenkaan. Ihmiskunnan ja eläinmaailman Marit ja Petrit huutavat täällä nimiään ilmoille tai raapustavat niitä harmaaseen puuhun. Toisia vie pitelemätön tarve löytää edellytykset elämään tässä ja nyt, toiset yrittävät epätoivoisesti elää ikuisuudessa – se on ero, jolla evoluutio syöksi meidät valovuosien päähän toisistamme. Mutta silti me molemmat tulemme tänne. Etelä-espoolaisen ruovikon rantaan, keitaaseen betoniviidakon kainalossa. Miksi? Siksikö, että puitteet ovat erinomaiset? Vai eikö parempaakaan ole tarjolla, kun etsimme paikkaamme alati ahtaammaksi muuttuvassa maailmassa?