3. Peltosirkku

Peltosirkku, Karjaa, Ingvalsby.
Peltosirkku, Tenhola, Svedja.
Peltosirkku, Sipoo, Immersby.

Kun haen BirdLife Suomen ylläpitämästä Tiira-tietokannasta viimeaikaisia peltosirkkuhavaintoja Uudeltamaalta, merkintöjen määrä yllättää ensin melkoisesti. Muutaman touko-kesäkuisen päivän ajalta aukeaa pitkä lista havaintoja. Hämmästyn: onko niitä sittenkin yhä näin paljon? Todellisuus paljastuu kuitenkin nopeasti, kun siirrän katseeni sarakkeeseen, joka ilmaisee havaittujen yksilöiden määrää. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikkien merkintöjen kohdalla on numero 0. Havainnoitsijat ovat siis merkinnällä ilmoittaneet, että he eivät ole havainneet kyseisellä paikalla peltosirkkua. Tämä on periaatteessa poikkeuksellista toimintaa – normaaliin havaintojen ilmottamiskäytäntöön ei suinkaan kuulu kaikkien sellaisten lajien kirjaaminen, joita ei retkellään nähnyt. Peltosirkun kohdalla kyseessä on kuitenkin kirpaiseva viesti: ilmoitukset on mitä ilmeisimmin tehty paikoilta, joilla on aikaisemmin tiedetysti ollut peltosirkun reviiri, siis syy olettaa linnun löytyvän sieltä. Numero kertoo, että nyt lintua ei kuitenkaan ole havaittu. Selaan listaa, ja alan hahmottaa musertavaa kokonaiskuvaa, jonka lukuisat ahkerasti samoja paikkoja kiertäneet havainnoitsijat ovat tietokantaan kirjanneet. Päivä toisensa jälkeen hiljaisia pellonreunoja, hiipuvaa toiveikkuutta, ja lopulta kitkerä lopputulema: 0.
Ei tänäänkään.

Nimensä mukaisesti maatalousmaisemiin mieltynyt Peltosirkku oli vielä 1980-luvulla yksi maamme runsaslukuisimmista laululinnuista. Sen kaihoisa säe oli osa koko maan viljelysmaiden äänimaisemaa. Sitten tapahtui jotain, joka sai kannan vähenemään dramaattisesti: viimeisen 30 vuoden aikana Suomen peltosirkuista on kadonnut yli 99 prosenttia, ja peltosirkkureviirejä arvioidaan olevan enää alle 4000. Tällä vauhdilla on odotettavissa, että laji katoaa meiltä kokonaan parin seuraavan vuosikymmenen aikana.

Yksittäistä syytä kannan vähenemiselle ei ole löydetty. Peltosirkku on epäonnekseen todettu Välimeren alueella erityisen halutuksi gourmet­-ruoaksi, ja esimerkiksi Ranskan alueella on kielloista huolimatta viime vuosiin asti metsästetty valtavia määriä lintuja herkkusuiden lautasille. Rengastustietojen mukaan Suomen peltosirkkujen pääjoukot eivät kuitenkaan muuta vaarallisimpien seutujen kautta. Huomio kiinnittyy siksi ennen kaikkea kotimaan pesimäseutuihin ja maatalousympäristössä tapahtuneisiin muutoksiin. Peltosirkun nykyiset reviirit löytyvät esimerkiksi Pohjanmaalta ja Varsinais-Suomesta, joissa viljellään paljon viljaa. Siellä peltomaisema tarjoaa vielä linnulle soveltuvan elinympäristön, josta löytyy laajojen peltojen lisäksi pesimisen kannalta oleellisia metsäsaarekkeita, kesantoja ja pientareita. Valtaosassa maata peltomaisema on kuitenkin tehomaatalouden myötä yksipuolistunut. Joka palstamillimetrin hyödyntävä maankäyttö ei jätä maastoon sirkun tarvitsemaa vaihtelevuutta. Toiseksi osasyylliseksi lajin kohtaloon arvellaan myös tehomaataloudessa käytettäviä kasvinsuojelumyrkkyjä ja niiden aiheuttamaa hyönteiskatoa, joka vaikuttaa ravinnonsaantiin. Myrkkyjen epäillään myös vaikuttavan ravinnon kautta suoraan lintuihin ja niiden poikastuottoon.

Peltosirkun ahdinko on monimutkainen vyyhti, mutta yksi asia pistää silmään: linnun laulu on vaimentunut pellonreunoillamme jotakuinkin samaan tahtiin kuin maaseutumme on alati voimistuvan muuttoliikkeen myötä autioitunut. Samalla perinteinen suomalainen maatalous on vaihtunut valtaosin koneelliseen tehomaatalouteen. Se hyödyntää maata eri keinoin ja eri tavalla kuin perinteinen maatalous, vaikka molemmissa pyrkimys on ollut ruoan tuotanto ihmislajille. Tähän sisältyy huomio: ihminen on aina muokannut ympärillään olevaa ympäristöä vastaamaan omiin tarpeisiinsa. Se ei ole luonnossa poikkeuksellista, tekeväthän sitä muutkin lajit rakentaessaan pesiään, käytäviään ja ruokavarastojaan. Perinteinen suomalainen maatalous edustaakin monella tapaa mitä ihanteellisinta ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta: kun esi-isämme muovasivat maisemaa perustamalla metsien ja soiden sekaan peltoja ja laidunmaita, loivat he luonnolle uudet edellytykset monipuolistua. Syntyi uudenlaisia luontotyyppejä – ketoja, niittyjä, hakamaita – jotka antoivat kodin maamme monimuotoisimmalle lajistolle, kasveille, hyönteisille ja linnuille. Sillä lailla loimme peltosirkullekin edellytykset asettua naapuriksemme. Ja samalla lailla, kehityksen kehittyessä ja maaseudun muuttaessa luonnettaan ja tapaa muokata maata, pikkuhiljaa poistimme nuo edellytykset.

Äkkiseltään maaseutua tarkasteleva kaupunkisuomalainen ei välttämättä edes huomaa eroa; vielä puoli vuosisataa sitten olemassa ollut maalaismaisema on vaihtunut toisenlaiseen, johonkin joka tavallaan palvelee samaa tarkoitusta mutta erilaisin keinoin ja realiteetein. Se muistuttaa vanhaa, mutta on olennaisesti muuttunut, niin luonnon kuin ihmisenkin kannalta. Kun peltojen keskeltä ovat kaatuneet peltosirkulle elintärkeät metsäsaarekkeet, on niiden takaa paljastunut autioiksi jääneitä, rapistuvia maalaistaloja. Molemmat tarjosivat ennen asukkailleen elämän edellytykset ja ylläpitivät juuri tähän maisemaan sopeutunutta, ainutlaatuista elämänmuotoa. Asiat kuitenkin muuttuivat, aika kulki ohi metsäsaarekkeista ja maalaistaloista. Niistä tuli tarpeettomia, joten ne hylättiin tai kaadettiin. Peltosirkun laulu sammui, talot kylmenivät ja elämä siirtyi muualle, toisenlaisiin puitteisiin.

Onko tämä paha asia? Jos kerran entinen maaseutukin alun perin syntyi ihmisen omien tarpeiden muovaamana, miten nykyinen, tämän päivän suurempiin tarpeisiin vastaava muoto eroaa siitä? Olisiko vain hyväksyttävä, että aikansa kutakin? Peltosirkku-parka ei vain pysynyt kehityksen vauhdissa.

Jään tuijottamaan lukumäärä-sarakkeen täyttäviä nollia. Jostain lohduttomuuden tunteen läpi tunkeutuu positiivinen ajatus: näissä Tiira-tietokantaan kirjatuissa nollissa on suunnaton voima. Havainnoitsija olisi yhtä hyvin voinut jättää havainnon kirjaamatta; lopputulema myöhemmän tilastoinnin kannalta olisi sama. Merkintä nostaa asian kuitenkin esille aivan eri tavalla kuin merkitsemättä jättäminen. Se muistuttaa, että jokin ei ole kohdillaan, johonkin on kiinnitettävä huomiota. Jokin on muuttunut, eikä se muutos ole toivottava.

Olisi naiivia ajatella, että maailman ei pitäisi muuttua. Ihmiskunnan tiedon lisääntyminen ja tekniikan kehittyminen tuovat väistämättä mukanaan muutosta, josta iso osa on muutosta parempaan suuntaan. Olisi kuitenkin myös vaarallista ajatella, että kaikki ratkaisumme muutoksen tiellä olisivat automaattisesti hyviä ratkaisuja. Joskus asiat karkaavat käsistä, perspektiivi katoaa. Kun muutokset muuttuvat uusiksi normaaleiksi, niiden kyseenalaistaminen tulee vaikeaksi, etenkin kun puhutaan vaikkapa maataloudesta, jonka toiminta perustuu mittaviin tuotantolaitehankintoihin ja satsauksiin. Harva ottaa siinä yhteydessä vakavasti sellaista havaintoa, että peltosirkku ei jonain vuonna enää laulanutkaan pellonreunalla. Tilastoon merkitty nolla kuitenkin toimii muistutuksena siitä, että kun luonnossa tapahtuu muutos, on kyseessä usein merkki jostakin merkittävästä horjahduksesta sen tasapainossa. Yleensä nämä merkit eivät tule yksin, ja peltosirkun ohella maatalousmaiseman lajistossa tunnetaankin myös muita oirehtijoita. Uhanalaisiksi on viime aikoina luokiteltu monia maaseudun lintu­lajeja, ketojen kasveja sekä lukemattomia hyönteislajeja.

Sitä paitsi yksi maaseudun oirehtija on itse ihminen, joka on suurilta osin hylännyt kotiseutunsa jonkin paremman toivossa. Autioituneen maaseudun sydämeen jääneet maatalouden tuottajat puolestaan ahertavat suunnattomien paineiden alla selviytyäkseen tuotantolaitteistojen hankintakustannuksista ja ylläpitääkseen tilaajien vaatimaa tuotantovauhtia. Ahdingon keskellä helpot ratkaisut ovat usein ainoita ratkaisuja; on vaikea kyseenalaistaa vaikkapa kasvinsuojelumyrkkyjen käyttöä, jos se takaa vaaditun lopputuloksen tiukassa tilanteessa. Moni luovuttaa ennemmin. Syntyy kierre, joka ruokkii vain yhtä lopputulemaa: yhä autiompaa, hiljaisempaa maaseutua, jonka täytyy kuitenkin jotenkin onnistua vastaamaan yhteiskunnan ruoantarpeeseen.

Ei ole ehkä realistista toivoa, että peltosirkusta tulisi taas yksi maamme runsaslukuisimmista linnuista. Sen suhteen aika todella ehkä on mennyt ohi, maailma on muuttunut pysyvästi. Haluaisin kuitenkin uskoa, että jotain olisi tehtävissä, jotta lajin katoaminen saataisiin estetyksi; toimenpiteitä, joilla muutama nolla tietokannassa saataisiin palautettua positiiviseksi numeroksi. Parhaimmillaan tämä voisi tapahtua oheisvaikutuksena, jos uuden ajan maataloutta ja maankäyttöä ohjattaisiin ekologisempaan suuntaan. Luomu- ja lähituotanto ovat jo nostaneet suosiotaan viime vuosina ihmisten keskuudessa. Jos rattaat kääntyisivät tarpeeksi notkeasti, voisi matkamme peltosirkun kanssa jatkua käsi kädessä vielä toiseen suuntaan: metsäsaareke kasvaisi sinne, toinen tänne, ja uusien sirkkujen haikea säe kantautuisi uusien asukkaiden korviin maa­­talojen pihoihin. Tuohon kuvaan sisältyy paljon toivoa myös meidän ihmisten kannalta onnellisemmasta tulevaisuudesta.