Istun huoltoasemakahvilan terassilla ja katselen, kuinka kahvilatuolini vieressä kivetyslaattojen välistä alkaa kavuta esiin suuria määriä pieniä mustia muurahaisia, mauriaisia. Ensin esiin tulee siivettömiä koiraita, mutta pian niiden sekaan ilmaantuu yksi toisensa jälkeen ainakin tuplasti suurikokoisempia siivekkäitä naaraita. Seurailen kiihkeää kuhinaa jalkojeni juuressa. Muurahaisten touhuilussa näyttää olevan jotakin kaunista ja kunnioitettavaa järjestelmällisyyttä. Olen huomaavinani, että naaraiden ympärillä hääräävät koiraat toimittaisivat jonkinlaista viestintuojan roolia; aina silloin tällöin joku niistä käy naaraan lähellä, ehkä koskettaa tätä nopeasti tuntosarvillaan, ja pian naaras nousee lentoon ja kohoaa nopeasti ja määrätietoisesti yläilmoihin. Ruuhkaisimmalla hetkellä näitä omaa yhdyskuntaansa perustamaan lähteviä pioneereja vilahtaa ilmaan kymmeniä muutamissa sekunneissa. Sitten meno alkaa hiljentyä. Muutamat viimeiset naaraat saavat lähtökäskynsä, ja pian maahan jääneet työläiset katoavat takaisin onkaloihinsa laattojen väliin. Mauriaisyhteiskunnan vuoden kenties tärkein tapahtuma on ohi minuuteissa.

Käännän katseeni toisiin terassin läheisyydessä touhuaviin mustapukuisiin hahmoihin. Naakkaemo lennähtää kahvilan roskikselle, työntää päänsä sen sisään ja tutkii uteliaana ihmisten hylkäämien roskien valikoimaa. Tutkimus kuitenkin keskeytyy, kun naakan poikanen lennähtää emon viereen ja kajauttaa terävän kerjuuäänensä sen korvaan. Poikanen on jo vanha, ja emo näyttää ärsyyntyneeltä. Tätä olen saanut nähdä viime viikkoina paljon, varhaisnuoria linnunpoikasia jotka eivät vielä oikein suostu uskomaan, että maailmassa pitää jonain päivänä itse hankkia ruokansa. Emo lennähtää pois roskikselta terassipöydälle, ja poikanen seuraa sinnikkäästi perässä. Joku lähellä istuva kahvilan asiakas heilauttaa kättään ja ajaa linnut kauemmas.

Silloin naakkaemo huomaa viereisen nurmikentän ylle lentämään lähteneet lentomuurahaiset. Kentän ympäristöön on kerääntynyt lukuisia muitakin naakkoja, jotka käyskentelevät nurmikossa valppaan näköisinä, aina silloin tällöin syöksähtäen nokkaisemaan ruohojen sekaan laskeutuneen muurahaisen suihinsa. Läheisen aitauksen päälle on asettautunut myös lintuja, jotka heittäytyvät tuon tuosta taidokkaan näköisesti ilmaan ja nappaavat muurahaisia ketterillä lentoliikkeillä. Naakkaemo suuntaa ruohokentälle nuorukainen perässään, ja äkkiä poikanen näyttää saavan suuren oivalluksen. Se ryhtyy keskittyneeseen muurahaisjahtiin kuin vanha tekijä, keskeyttäen puuhansa vain välillä koettaakseen, joska emo kuitenkin antaisi myös hieman omasta saaliistaan.

Seurailen naakkojen ateriointia ja ajattelen, että näin luonto toimii. Sen takia muurahaisia nousee ilmaan kerralla satoja tai tuhansia, vaikka jokainen naaras on potentiaalinen uuden, valtavan yhdyskunnan perustaja. On tarkoituskin, että valtaosa lähtijöistä epäonnistuu tehtävässään. Tärkeintä on, että jotkut onnistuvat. Muiden perimmäinen merkitys on olla se korvaamaton ravintoketjun osa, joka mahdollistaa elämän jatkumisen lukemattomille muille luontokappaleille. Siinä toteutuu luonnon kaunis, erehtymätön tasapaino.

Pari viikkoa myöhemmin törmään Facebookissa uutiseen, jonka lukeminen saa minut epäuskon valtaan. Sen mukaan Satakunnan ja Pohjanmaan alueen maakuntien MTK-liitot kannustavat jäseniään 1.8.2020 tapahtuvaan naakkajahtiin tavoitteenaan vähentää naakkoja maatilojen läheisyydestä. Tempaukseen osallistujia kehotetaan jakamaan kuvia jahdistaan sosiaaliseen mediaan ja osallistumaan siten myös palkinnon arvontaan.

Uutinen ei ole pila. Vuoden 2020 Suomessa Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK:n kaltainen järjestö todellakin järjestää tappamistalkoot, joiden toivotaan näkyvän sosiaalisen median kuvatulvassa, ja joihin osallistuminen palkitaan. Taustalla on järjestön mukaan naakan kannan kasvu kolminkertaiseksi 1990-luvun puolenvälin jälkeen, mikä on johtanut maatalouteen kohdistuviin haittoihin. Tiloilla parvelevien naakkojen on katsottu aiheuttaneen tuhoja esimerkiksi nokkimalla rehupaaleja, ja niiden ulosteiden on pelätty lisäävän salmonellariskiä kotieläintiloilla.

Kaupungissa asuvan kulttuuritoimijan on helppo tuomita maaseudun naakantappokarnevaalit ja esittää, että ongelmaan pitäisi nykymaailmassa olla muitakin ratkaisuja. On kuitenkin vaikeampaa asettua maatalousyrittäjän housuihin ja nähdä, millainen ongelma todellisuudessa on laajudeltaan, ja missä määrin muita keinoja on etsitty ja kokeiltu ennen tappamiseen päätymistä. Kannan harvennuksen voi toki myös nähdä samanlaisena luonnollisen tasapainon ylläpitohankkeena, jonka toteutumista seurasin naakkojen ja muurahaisten välillä. Ihmisen aiheuttaman luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen ansiosta voikin olla niin, että naakkoja luontaisesti vähentävien petolintujen kannat ovat liian pieniä ollakseen tehokkaita. Joskus ihminen voi todella joutua puuttumaan asioihin luonnossa, jota hän on mennyt liiaksi sörkkimään. Naakan kohdalla tuntuu kuitenkin, että ei ole kovinkaan yksioikoista todeta, koska kanta olisi kasvanut jollain lailla liialliseksi, vaikka se runsas olisikin.

Lisäksi pieni perehtyminen asian historiaan asettaa toiminnan hieman arveluttavaan valoon. Naakka oli Suomessa rauhoitettu laji, kunnes se siirrettiin vuonna 2018 pesimäajan ulkopuolella metsästettäväksi lajiksi. Tästä aiheutui se, että elokuusta 2018 lähtien maanviljelijöille ei ole myöskään maksettu naakkojen aiheuttamista vahingoista korvauksia, joita rauhoituksen aikana maksettiin. BirdLife Suomi ry:n mukaan rauhoitus kuitenkin lopetettiin nimenomaan maanviljelijöiden painostuksen vuoksi. Heti elokuussa 2018, pesimäajan rauhoituksen jälkeen, järjestettiin myös jossakin laajuudessa naakkajahti, josta muistutuksena sosiaalisesta mediasta löytyy kourallinen kuvia naakanruhojen vierellä poseeraavista kiväärisankareista.

Tämä paljastaa jotain MTK:n kannattaman ajattelun luonteesta. Maatiloilla parveilevat, kovaääniset naakat ovat saaneet maatalustoimijoiden pinnan kiristymään, eivätkä vahingonkorvaukset ole onnistuneet lisäämään motivaatiota tai neuvokkuutta kestävien ratkaisujen löytämiseen. Parhaana ratkaisuna on siis nähty se primitiivisin ja luonnosta vieraantuneelle ihmisolennolle helpoin: poistetaan haitallinen luontokappale tappamalla.

Naakkajahti sai julkistuksensa jälkeen kohtalaisesti palstatilaa aikakausjulkaisuissa, mutta valtaosassa kirjoituksista esille näyttää nousseen ennen kaikkea kritiikki ilmiötä kohtaan. BirdLife Suomi ry:n antamissa lausunnoissa todetaan, että tällaisten yhden lintulajin vähentämiseen tähtäävien kampanjoiden ei järjestön näkemyksen mukaan pitäisi kuulua nyky-yhteiskuntaan ja -maatalouteen, vaikka naakan kanta sen kestäisikin. Järjestö ei myöskään usko jahtitempausten tuovan ratkaisua ongelmiin, sillä naakka on älykäs lintu ja usein askeleen verran metsästäjänsä edellä.

Suurinta kritiikkiä näyttää saaneen osakseen kuitenkin tempauksen tappamista karnevalisoiva luonne. Kehotus tappojuhliin ja sosiaaliseen mediaan jakamiseen tuntuu irvokkaalta ja epäinhimilliseltä, oli asia perusteltu kuinka pitävästi hyvänsä.

Elokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2020 kello 18 kirjoitan sosiaalisen median sivustolle asiasanan #naakkajahti. Kuvittelen jo mielessäni kuvien tulvan, jossa miehet kivääreidensä kanssa poseeraavat ylpeinä naakkojen ruhoista syntyneiden kasojen vierellä.

Sellaisia en näe kuitenkaan yhtään.

Silmieni eteen tulvahtaakin jotain aivan muuta: kuva toisensa jälkeen paljasta pintaa, vaatettamattomia ylävartaloita. Kauniita alastomia rintoja, joiden nännit on suurimmassa osassa kuvista peitetty jollakin alleviivaavalla sensuroivalla grafiikalla.

Kihisen riemusta. He tekivät sen, ja he tekivät sen täydellisesti.

Sattui nimittäin niin, että naakkajahdin kanssa samaan aikaan järjestettiin sattumalta toinenkin sosiaalisessa mediassa näkyvä tempaus. Sen nimi on Tissiflashmob 2020, ja sen tarkoituksena on kyseenalaistaa se tosiasia, että naisen rinnat on kulttuurissamme seksualisoitu ja demonisoitu niin, että niiden näkyminen julkisella paikalla on paheksuttava ja tuomittava asia. Se nostaa esille erikoisen epäsuhdan, jonka juuret ovat syvällä patriarkaalisen yhteiskuntamme rakenteissa: jos ulkona on kuuma, mies voi riisua paitansa ilman seuraamuksia, mutta jos nainen tekee saman, hän joutuu todennäköisesti halveksinnan, kauhistelun sekä mahdollisesti seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Sosiaalisessa mediassa naispuoliseksi katsotun henkilön nännin näkyminen johtaa lähes automaattisesti julkaisun poistamiseen seksuaalisena sisältönä, jonka lataaja voi saada jopa lähtöpassit palvelusta. Mies saa kuitenkin vapaasti julkaista kuvia alastomasta ylävartalostaan. Tissiflashmobin esiin tuoma ilmiö herättelee huomaamaan epätasa-arvoisuuteen perustuvia käsityksiä ja asenteita, jotka ovat pesiytyneet tiukasti alitajuntaamme.

Mutta miten se liittyy naakkajahtiin? Ei varsinaisesti mitenkään muuten, paitsi että Tissiflashmobin järjestäjät huomasivat tempausten päällekkäisyyden ja päättivät hoitaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla: tuoda esiin oman sanomansa ja tärvellä naakkajahti-tapahtumaa, jota he pitivät groteskina ja vääränä. Siispä he kehottivat flashmobiin osallistuvia ihmisiä lisäämään julkaisuihinsa myös naakkajahti-asiasanan tarkoituksenaan täyttää MTK:n kuvatulva jollakin aivan muulla kuin naakantappokuvilla. Ja näin kävi: naakkajahtiin näyttävät asiasanahaun perusteella osallistuneen vain ja ainoastaan tissit, ja ne eivät kylvä kuolemaa vaan täyttä elämää.

Tissiflashmobin ajatus ja onnistuminen tuo hyvän mielen, vaikka se tuskin estikään laukauksia kajahtelemasta Satakunnan ja Pohjanmaan maatiloilla. Se saa ajattelemaan, että siellä missä vallitsee terve ymmärrys ihmisyyttä kohtaan, vallitsee todennäköisesti myös terve suhtautuminen luontoon. Samalla se nostaa kuitenkin esille myös uuden tason yhteiskuntamme arvorakenteissa, joita sosiaalinen media tukee. Elämme maailmassa, jossa jokapäiväisen kuvatulvan voi huoletta täyttää kuvilla ammutuista eläimistä, mutta naisen rintojen arkiseen kuvaamiseen puututaan toisin. Jokin siinä yhtälössä tuntuu väärältä, jokin on vinossa syvällä kulttuurimme pohjamudissa, ja sen vinouden oikaiseminen on monilta osin vasta marginaalisten vastaiskujen varassa.

Niin kauan kuin näin on, voimme vain ihailla lentomuurahaisten ja naakkojen välistä elämän leikkiä ja uneksia, että tasapaino toteutuisi joskus meilläkin – niin suhteessa toisiimme kuin ympärillämme olevaan luontoonkin.