10. Lehtopöllö

Tuijotan kolmea valokuvaa, jotka esittävät maisemaa auringonlaskun aikaan. Toisessa näkyy punertava horisontti harvan ja lehdettömän aukean takana. Taivaalta erottuu tumma piste, kenties lentävä lintu. Toinen kuva esittää tienvartta ja puhelinpylväitä. Kameran salama on välähtänyt niin, että etualalla olevat kasvit hehkuvat hieman, ja yön pimeys saa vähän vääristyneen, hailakan ilmeen. Kolmannessa kuvan aiheena on selvästi taivaanrannassa hehkuva aurinko. Sen takapuolella lukee vuosiluku 2000. Kolme kuvaa, joista yhtäkään ei voi kehua kovinkaan onnistuneeksi, mutta jotka ovat pysyneet matkassani kaksikymmentä vuotta. Mietin, mikä sai minut aikanaan ottamaan ja säilyttämään nämä kuvat? Mitkä ovat ne vaiheet, joiden kautta kuvat päätyivät eteeni nyt?

Vastaus on monipolvinen ja siinä on useita aukkoja sekä arvailuun perustuvia kohtia. Kokonaisuudessaan tarina menee kuitenkin jotakuinkin näin:

Elämä syntyi maapallolle nykytiedon mukaan 3,5-4,1 miljardia vuotta sitten, eli vajaa miljardi vuotta sen jälkeen, kun jokin merkittävä yhteentörmäys synnytti tänne meret ja ilmakehän. Vähähappisessa ilmastossa elivät ensin vain hyvin yksinkertaiset eliöt, kuten yksisoluiset bakteerit, kunnes vajaa miljardi vuotta sitten hapen määrä jostain syystä nousi. Sen jälkeen, satojen miljoonien vuosien aikana, elämä kehittyi monisoluiseksi. Ensimmäisten selkärankaisten joukossa esiintyi leuattomia kaloja, joita pidetään kaikkien nykyään olemassa olevien selkärankaisten kantamuotona – siis myös ihmisen. Maailma ja elämä muovautuivat päätähuimaavien vaiheiden kautta vähitellen muistuttamaan jotakuinkin sitä, mitä nykyään näemme ympärillämme. Noihin vaiheisiin sisältyy lukemattomia kasvi- ja eläinlajeja, jotka ovat asuttaneet maapalloa aikansa ja sitten kehittyneet joksikin toiseksi tai kadonneet kokonaan. Välillä elämä on pyyhkiytynyt pois lähes täydellisesti. Maailmanhistoriasta tunnetaan viisi sukupuuttoaaltoa, joista viimeisin tapahtui 65 miljoonaa vuotta sitten, kun Maahan osunut asteroidi pyyhki pois 75 prosenttia silloisista eliöistä. Sukupuutto kohtasi muun muassa valtaosaa dinosauruksista, jotka siihen asti olivat pitäneet valtaa maapallolla. Niistä selviytyi vain joitain hentorakenteisimpia lajeja, joista osa ehkä osasi lentää. Näitä selviytyjiä pidetään nykyään kaikkien lintujen esi-isinä.

Selviytyjien joukossa oli myös pienikokoisia nisäkkäitä, jotka saivat hirmuliskojen väistymisen myötä mahdollisuuden kukoistaa. Jostain näiden seasta ponnisti noin 100 000 vuotta sitten myös nykyihminen. Seuraavien kymmenien tuhansien vuosien aikana ihminen levittäytyi maailmaan, kehittyi vähitellen metsästäjä-keräilijästä maanviljelijäksi ja jätti ensimmäiset tunnetut jäljet kirjoitustaidosta viitisentuhatta vuotta sitten. Pieni osa ihmisistä päätyi jossain vaiheessa elämään myös nykyisen Suomen alueella jokseenkin tuntemattomista syistä. Tänne syntyi omalaatuinen kansa, joka oppi sisukkuutensa ennen kirjoitustaitoaan ja julisti moninaisten vaiheiden kautta maansa omakseen vuonna 1917. Joitain kymmeniä vuosia myöhemmin, pian toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, isäni syntyi Porvoossa, josta hänet adoptoi Suomen eteläkärjessä Hangossa asustava lapseton pariskunta. Äitini, joka puolestaan kasvoi suurperheessä Pieksämäellä ja Kotkassa, halusi kokeilla siipiään jo nuorella iällä ja päätyi sattumalta tarjoilijaksi ravintolaan Hangossa. Siellä vanhempani tapasivat, ja pian vietettiin häitä. Minä synnyin vuonna 1984 Tammisaaressa perheen kolmantena poikana, kuulemma vaihtoehtona koiran hankinnalle. Asuin 9-vuotiaaksi Tammisaaressa, josta perheemme muutti 90-luvun alkupuolella isäni kotitaloon Hankoon iäkkään isoisäni poismenon jälkeen.

Linnut erkanivat dinosauruksista moniksi erikokoisiksi ja -näköisiksi heimoiksi. Pöllöt muodostavat koko maailmaan levinneen lintuheimon, jonka varhaisimpia edustajia tiedetään fossiililöytöjen perusteella eläneen jo noin 60 miljoonaa vuotta sitten. Pääasiassa yöaktiiviset pöllöt ovat olemuksellaan ja ääntelyllään herättäneet ihmisten huomion kaikkina aikoina, ja ne on tunnettu kansanperinteessä esimerkiksi viisauden symbolina. Suomessa pöllö on tunnettu myös kansan­omaisella nimellä hyypiö, joka viittaa omituiseen olentoon. Suomessa elää kymmenen pöllölajia. Lehtopöllö, joka on tunnettu myös kissapöllönä ja yöpöllönä, on Euroopassa yleinen, jotakuinkin variksen kokoinen pöllölaji. Se suosii kulttuuriympäristöjä ja pesii usein kartanonpuistojen ja kirkkomaiden vanhojen lehtipuiden onkaloissa, rantalehdoissa ja viljelysmaiden metsäsaarekkeissa. Meille pöllö on levittäytynyt ennen kaikkea maan eteläosiin ja länsirannikolle viimeisten sadan vuoden aikana. Kanta kasvoi 1960-70-luvuilla, kun maastoon vietiin paljon pöllölle soveltuvia pönttöjä, mutta 1980-luvun kovat talvet rokottivat sitä runsaasti. Siihen aikaan meillä nähtiin vielä yleensä harmaita lehtopöllöjä, jotka ovat ruskeata värimuotoaan paremmin sopeutuneita talvisiin olosuhteisiin. Seuraavien vuosikymmenten aikana Etelä-Euroopassa yleisempi ruskea värimuoto on kuitenkin yleistynyt huomattavasti, kun talvistamme on tullut vähälumisempia.

Minä sain vanhemmiltani kasvatuksen, joka ohjasi kiinnostumaan luonnosta hyvin monipuolisesti. Innostuin lapsena vuoroin hyönteisistä ja hämähäkeistä, vuoroin sienistä, ja perustin ala-asteella milloin mitäkin luontokerhoja. Linnuista kiinnostuin varsinaisesti kuitenkin vasta teini-ikäisenä, kun koulussa opettajana toimiva lintuharrastaja valotti lajia. Sain tietää myös Hangossa toimivasta lintuasemasta, ja minulle valkeni alan laaja historia ja järjestäytyneisyys. Ryhdyin retkeilemään hyvin aktiivisesti kotiseudullani Hankoniemellä, jolla sattuu sijaitsemaan maamme parhaita linturetkikohteita. Retkeilyn myötä tapasin myös M:n, itseäni paria vuotta vanhemman luontoharrastajan, jonka kanssa ryhdyimme uppoutumaan yhä innokkaammin lintujen maailmaan.

Pöllöt kiehtoivat minua kenties kaikista linnuista eniten. Niiden havaitseminen Hankoniemellä oli kuitenkin yleensä sattuman kauppaa, ja harrastuksen alkutaipaleella pöllöistä tuli meille tavoittamattomalta tuntuva unelma. Meidän tiedossamme ei ollut minkään pöllöjen reviirejä, ja pidimmekin niitä hyvin epätodennäköisinä. Siitä huolimatta pyöräilimme usein yöaikaan Täktomin kylälle ja sen lähialueille kuunteluretkille. “Usein” on tässä häilyvä käsite: muistoissani elävät hetket saattavat olla peräisin yhtä hyvin parilta retkeltä kuin kymmeniltäkin. Joillakin noista retkistä kannoin joka tapauksessa mukanani vanhaa filmipokkaria, jonka olin todennäköisesti saanut käyttööni isoveljiltäni. Yöretken intensiivinen tunnelma sai minut varmaankin ottamaan nuo kolme kuvaa siitä huolimatta, ettei ollut syytä olettaa niiden onnistuvan kovin hyvin. Samasta syystä retkelle ehkä lähdettiinkin, siitä huolimatta, että pidimme mahdollisuutta pöllöhavaintoihin minimaalisena.

Sitten yhdellä varhaiskevään retkellä, aivan Täktomin vanhan kyläkoulun kohdalla pyöräillessämme, yöpöllö päästi värisevän huudahduksensa lennosta aivan päidemme päältä. Pysähdyimme niille sijoillemme ja valtaisa riemu täytti mielemme. Huomasin hyppääväni koulun pallokentän laidalla olevan aidan yli kuin hidastetussa filmissä. Kun olin laskeutunut, M taikoi povitaskustaan pienen pullon minttuviinaa, ja otimme juhlan kunniaksi siemauksen, yhtäkkiä kuin aikuiset ainakin. Se lämmitti kevätyön pikkupakkasessa, vaikka paluumatka olisi sujunut kepeästi muutenkin, sydän täynnä toteutuneen unelman hehkua.

Jossain vaiheessa kehitytin filmit ja sain retkillä ottamani otokset paperille. Kuvat unohtuivat tuleviksi vuosiksi laatikoihin. Noihin aikoihin lintuharrastukseni rinnalle oli noussut kilpailija, kun olin ryhtynyt harjoittelemaan kitaransoittoa ja kirjoittamaan lauluja. Yöretket vaihtuivat pian keikkoihin, ja päivälläkin aikaa kului enemmän treenikämpällä kuin lintutorneissa. Kun lähdin lukion jälkeen Hangosta Keski-Pohjanmaalle ja uppouduin kansanmusiikki­opintoihin, myin lintukaukoputkeni ostaakseni laulumikrofonin ja mikkitelineen. Uusi maailma vei mukanaan, ja kävin yhä harvemmin Hangossa. M jatkoi intensiivisemmin lintujen parissa, ja tiemme erkanivat. Yksi aikakausi elämässäni oli vaihtunut toiseen, enkä osannut varsinaisesti ajatella olevani jättämässä mitään taakseni; edessä oleva vei kaiken huomioni. En tietenkään kadu sitä. Myöhemmin tuli aika, jona muodostin uudestaan yhteyden tuohon aikaan, ja se näyttäytyi uudenlaisessa valossa, suhteessa kaikkeen sitä edeltäneeseen ja sen jälkeen tapahtuneeseen.

Ihmisellä on taipumus tarinallistaa elämäänsä. Se antaa sen sisällölle merkityksiä, ja sen avulla kehno kuva yötaivaasta – tai lehtopöllön huudahdus – voi yllättäen pitää sisällään kertomuksen, jonka jokainen yksityiskohta on jonkin toisen kertomuksen jatkumoa. Lehtopöllö on tarina ystävyydestä, unelmista ja lapsuuden lopusta; kahdesta lintuharrastajanuorukaisesta sekä näiden tielle osuneesta linnusta Hankoniemellä. Sitä tarinaa ei olisi olemassa ilman tarinoiden ketjua, jonka alkujuuret ovat jossain meitä kaikkia yhdistävässä pisteessä. Yksi meidän ihmisten yksinoikeuksista maailmassa on juuri tämä: mahdollisuus nähdä nykyhetken taustalle, ammentaa muistista ja käsillämme olevasta tiedosta suureen soppaan, jossa kaikki tämän elämää pursuavan pallon koskaan kantamat tarinat sekoittuvat ja antavat makunsa seuraavalle lusikalliselle.

Laitan kuvat takaisin laatikkoon. Ne on nyt skannattu tietokoneelleni ja aseteltu Havaintovihkon sivuille tätä kirjoitusta kuvittamaan. Tuntuu jotenkin sopivalta, että jouduin kasvattamaan alkuperäisten valokuvien kokoa tähän tarkoitukseen yli kaksinkertaiseksi. Tarinoiden kertominen on usein joidenkin yksityiskohtien suurentelua. Sitä, mitkä yksityiskohdat lopulta nousevat merkittäviksi, on vaikea ennakoida. Siksi nyt, kun raapustan viimeiset rivit Havaintovihko-kirjaseni sivuille ja valmistaudun sulkemaan sen kannet, katson toiveikkaana ulos ikkunasta. On aurinkoinen kesäpäivä, ja luonto on täynnä uutta elämää; lupauksia uusista havainnoista, uusista tarinoista. Jos mikä tahansa niistä voi olla minun elämäni seuraava lehtopöllö, kuinka voisinkaan jäädä sisälle?