5. Laulurastas

Syksyn tullen laulurastas (Turdus philomelos) vakavoituu. Jätkän satakieli laulaa kevätaamut ja kesäillat huolettoman reteästi taidokasta lauluaan, jota ei tunnu pidättelevän mikään. Sen sointi on niin oleellinen osa suomalaista metsämaisemaa, että tuntuu kuin männikkömme olisi suunnitellut joku perinpohjainen akustikko nimenomaan tuon sopraanon ääni mielessään. Mutta syksyllä laulurastaan olemus muuttuu täysin. Se vaikenee, painaa päänsä kyyryyn ja vetäytyy piiloon mataliin oksistoihin, joista vain ajoittainen hento ”tsit”-ääni sen paljastaa. Pian se on jo poissa. Se taittaa raskaan muuttomatkan välttyäkseen talven kylmyydeltä ja päätyy meiltä usein jonnekin Iberian niemimaalle. Mitä se tekee siellä? Kaikuuko sen laulu Gibraltarin Aurinkorannikon kallioilla?

Me olemme rakentaneet itsellemme hyvinvointiyhteiskunnan, joka pyörii tuoleista käsin. Sen vuoksi minä en kesän jälkeen nouse siivilleni, vaan istun alas. Vaikenen, painan pääni kyyryyn ja vetäydyn työhuoneeseeni. Kun marraskuun sateet ropisevat ikkunaan, minun ei tarvitse huolehtia niistä tai siitä, että lähestyvän talven kylmyys uhkaisi terveyttäni. Se on lajimme suurin saavutus, jonka eteen olemme uurastaneet kaikilla elämän alueilla sukupolvien ajan. Esi-isämme ja -äitimme rakensivat hartiavoimin puitteet, joille nykyihminen saa istahtaa. Ja niinpä me istumme, aamiaispöydästä auton tai bussin penkille, koulupöydän tai työpäätteen ääreen ja illaksi takaisin kotiin televisioidemme eteen. Siinä missä laulurastas kuluttaa hengissä pysyäkseen tolkuttomat määrät energiaa jatkuvassa liikkeessä muuttomatkoillaan, ruoanhakupyrähdyksillään ja pakoryntäyksillään, me voimme keskittyä olennaiseen: istuma­työhön, kehittämään leppoisampaa tulevaisuutta istuvalle yhteiskunnallemme.

Mutta kun laulurastas palaa keväällä Suomeen, se kajauttaa laulunsa hongistoon yhtä suurella riemulla ja voimalla kuin viimekin vuonna. Itsestäni en ole niin varma. Jossain vaiheessa työelämäni kiihkeällä alkutaipaleella tulin istuneeksi työni äärelle sellaisella intensiteetillä, että unohdin itseni siihen. En huomannut sitä, kuinka marrassateet vaihtuivat ikkunan takana ensin pakkasiksi ja sitten hiirenkorviksi pihapuissa. En myöskään huomannut, että kehoni antoi jatkuvasti hienovaraisia varoituksia, vienoja vihjailuja siitä, että jokin ei ole kohdillaan. Tein kahvin voimalla loputonta istumamatkaa kotitoimistostani mieleni määrittelemättömille kaukorannoille. Kun sitten viimein nousin ylös kajauttaakseni ilmoille lauluni, en enää suoristunutkaan entiseen mittaani, eikä ääneni soinut entisellä voimallaan. Se tuntui kohtuuttomalta: laulurastas kapsahti Gibraltarilta katajaan (aivan ilman kahvin apua!) ja lauloi keuhkonsa täydeltä, mutta minä olin kuluttanut voimani loppuun liikauttamatta eväänikään. Siispä lauloin sen vähän minkä jaksoin ja palasin omalle paikalleni, siihen jonka olin merkinnyt omakseni pakaroideni painanteella.

Tiedän, ettei ihmislajia ole tarkoitettu elämään samalla lailla kuin laulurastas. Meillä ei ole luontaisia rahkeita muuttolinnun ponnistuksiin. Olemme maahan sidottuja, varsin hidasliikkeisiä otuksia, jotka tarvitsevat selviytyäkseen kaikki ne mukavuudet, joita olemme ympärillemme yltäkylläisyyteen asti haalineet.

Siitä huolimatta, kun syksyllä kohtaan hiljaisen laulurastaan vakavan katseen, näen heijastuksen vilpittömästä epäuskosta. Rastas on vaiti, mutta kuulen päässäni kysymyksen:
“Hullu. Aiotko todella jäädä siihen?”