7. Kultarinnat

“Ooksä menos bongailemaan tipuja?”
Tämä kysymys tuli pian tutuksi, kun innostuin yläasteikäisenä linnuista ja ryhdyin kulkemaan pitkin Hankoniemeä kiikarit kaulassa. Pojat esittivät kysymyksen pilke silmäkulmassaan, täynnä teeskentelemätöntä uskoa lohkaisun ainutkertaiseen nokkeluuteen. Pahaa tarkoittamaton vitsi harmitti kuitenkin vakavamielisyyteen taipuvaista romantikkopoikasta. En pitänyt tavasta, jolla se halvensi harrastustani, enkä sen vihlailemasta seksistisestä asetelmasta. Tipu-ilmaus rinnastaa naisen lintuun ja siten alentaa tämän joksikin ihmistä alhaisemmaksi olennoksi, jota bongailija voi tarkastella. Harmiton, poikamainen letkautus pitää sisällään aika paljon kulttuurimme alitajuntaan tallentuneita kyseenalaisia arvoasetelmia – ja harmittomana, poikamaisena vitsinä se saattaa olla myös viimeisiä ja sinnikkäimpiä seksismin linnakkeita, kun yhteiskuntamme tekee vaivalloista matkaansa kohti sukupuolten välistä tasa-arvoa.
“Heh heh”, sanoin. Olin hintelä teinipoika, ja elettiin vuosituhannen vaihdetta. Jos poikien vitsi ei naurattanut, vika oli kuulijassa.

Vuosituhannen vaihteessa lintuharrastaja oli vielä eräänlainen kummajainen, ainakin Hangon kaltaisella pikkupaikkakunnalla. Tämä ei juuri haitannut minua; olin tottunut olemaan hieman massasta poikkeava yksilö, jonka oli vaikea sovittautua ikätovereiden yleisten harrastusten pariin. Lintuharrastuksen itsensä puolesta asia tuntui valitettavammalta. Ilmiö tuntui saaneen hieman kyseenalaisen leiman: kiikarein ja kaukoputkin varustautuneet bongarit näyttäytyivät koomisina hahmoina, joiden todelliset tarkoitusperätkin saattoivat askarruttaa. Mikä aikuinen mies viitsisi todella tiirailla lintuja ryteiköissä, ja miksi? Asiaa ei varmasti auttanut se, että valtaosa harrastajista oli nimenomaan aikuisia miehiä, joilla saattoi olla taipumusta piiloutua kaukoputken taakse “maallikoiden” joskus sattuessa havainnointipaikalle. Kummallisen ”tipujen bongailijan” mainetta oli vaikea karistaa yhteiskunnassa, jossa kaikki erilaisuus oli epäilyttävää.

Nykyään on kuitenkin toisin. Viime vuosina lintuharrastus näyttää nostaneen räjähdysmäisesti suosiotaan, ja harrastajien sukupuoli- ja ikäjakauma on tasaantunut huomattavasti. Harrastuksen muodot ovat myös monipuolisia: toiset seuraavat lintujen muuttoa lintutorneilla, toiset kartuttavat bongaamalla pinnalistojaan. Yksi pyöräilee satoja kilometrejä vuodessa ekopinnoja keräten, toinen keskittyy laskeskelemaan aamukävelyreittinsä lintuja. Kameratekniikan hurjan kehittymisen myötä lintukuvaukseen sopivat välineet ovat nykyään kohtalaisen edullisia, ja kuvaamisesta onkin tullut erittäin suosittu harrastusmuoto. Sosiaalinen media on puolestaan laajentanut harrastuksen yhteisöllisiä ulottuvuuksia: erilaisilta foorumeilta saa helposti apua lajien opetteluun, ja omat onnistumisensa vaikkapa valokuvauksen saralla saa helposti jakoon. Valtakunnalliset mediatkin nostavat luonnon ja linnuston seurannan säännöllisesti yli uutiskynnyksen. Enää lintuharrastus ei siis ole kummajaisten puuhaa, vaan kenelle tahansa sopiva ajanviete. Tämä on hieno asia, sillä jokainen luonnossa liikkuva ihminen viestii ympärilleen tärkeää sanomaa: luonto on meille tärkeä, sitä on vaalittava. Urbanisoituvassa ja digitalisoituvassa maailmassa elävä ihminen on löytänyt luonnon uudella tavalla, ja yhä useampi tiedostaa sen tarjoamien elämysten arvon omassa elämässään. Tietoisuus kannustaa parhaimmillaan hyväntekoon: harrastajakunnan kasvu näkyy suoraan esimerkiksi lintuyhdistysten jäsenmäärissä, mikä tarkoittaa näille järjestöille lisää resursseja tehdä merkityksellistä suojelutyötä.

Harrastajien määrän kasvu voi kuitenkin johtaa myös yllättäviin lieveilmiöihin. Etelä-Espoossa talvehtinut kuningaskalastaja sai todistaa erikoislaatuista yleisö­ryntäystä, kun tieto linnusta levisi harrastajien tiedotuskanavissa. Avoimesti pienellä purolla kalastellut värikäs harvinaisuus muodostui pian vetonaulaksi, ja paikalla oli jatkuvasti ihmisiä sitä seurailemassa. Kävin itsekin paikalla harva se päivä, sillä puro sijaitsee aivan kotini lähellä. Paikalla oli useampi puron ylittävä silta, joilta lintua pääsi katselemaan häiritsemättä sen kalastelua. Valitettavasti tämä ei riittänyt kaikille. Paikalla käyneistä valokuvauksen harrastajista jokainen halusi linnusta parhaan mahdollisen kuvan lähetettäväksi sosiaalisen median tileilleen, mikä johti siihen, että monet kuvaajat alkoivat jalkautua puron reunoille. Valokuvaajat lähestyivät lintua yksin ja ryhmissä, yleensä niin lähelle että lintu lopulta keskeytti kalastuspuuhansa ja lensi kauemmas. Kyseinen kuningaskalastaja oli onneksi poikkeuksellisen rohkea yksilö, joten se jäi purolle eikä lähtenyt etsimään uutta sulapaikkaa, mikä olisi voinut olla sille kohtalokas ratkaisu. Tämän todettuaan kuvaajat perustelivatkin toimintaansa sillä, että siitä ei ollut linnulle kohtuutonta haittaa. Asiasta syntyi paikan päällä kiivaita väittelytiä, kun monet harrastajat kokivat kuvaajien käytöksen sopimattomaksi. Yhteenotot jäivät roikkumaan ilmaan vailla voittajia.

Jäin miettimään, mitä on kohtuuton haitta. Kun me keräännymme katselemaan Pohjolan talvessa sinnittelevää uhanalaista lintua, mikä perustelee edes kohtuullisen haitan mahdollisuuden? Mikä perustelee kuningaskalastajalle tarpeen siirtyä kalastuspaikoiltaan toistuvasti talvipäivänä, jonka jokainen tunti olisi tärkeä käyttää ruoan hankintaan? Tuona talvena jouduin ensimmäisen kerran kyseenalaistamaan riemuni harrastuksen yleistymisestä, kun kuulin että vastaavaa käytöstä on nähty muillakin lintuhavaintopaikoilla. Putket tanassa linnun äärelle kerääntyvä joukko alkoi näyttää silmissäni ahnaalta paparazzilaumalta tai stripparille epäkunnioittavasti huutelevalta klubiyleisöltä. Mietin, oliko “tipujen bongailija” kaikkine arvoasetelmineen sittenkin oikeutettu harrastuksemme kuvaus.

”Ootpa sä tosikko, leikkiähän tää vaan on”, kuvittelen poikien äänen päässäni. Tuntuu kieltämättä tosikkomaiselta nostaa marginaalinen lieveilmiö pöydälle, kun on vasta päässyt reimuitsemasta luontoharrastuksen yleistymisestä. Toisinaan tarvitaan kuitenkin tosikkoja muistuttamaan, että leikki on harvoin vain leikkiä. Niin kauan kuin harmiton vitsi soi huulillamme, sen pohjalla pauhaavat arvoasenteet elävät. Niin kauan riittää, että siitä ei ole “kohtuutonta haittaa”. Ja niin kauan etuoiketut väittävät maailman olevan “jo tarpeeksi tasa-arvoinen” ymmärtämättä sitä, että tasa-arvossa ei ole kallistusvaraa suuntaan tai toiseen; se joko toteutuu tai ei toteudu. Ihmisen ja luonnon välillä se todennäköisesti ei koskaan tule toteutumaan; meidän hallitsemassamme maailmassa luonto on aina altavastaavan asemassa. Se tuntuu kuitenkin korostuvan varsin epämiellyttävällä tavalla, kun luontoharrastaja asettaa omat itsekkäät pyrkimyksensä eläimen perustarpeiden edelle. Silloin ihmisen leikki on tärkeämpää kuin eläimen toimeentulo. Sellaisen leikin perustana on kunnioituksen puute – se sama johon kaikki maailman eriarvoisuus perustuu.

Tiedän itse hyvin, kuinka kamera houkuttelee pyrkimään aina vain lähemmäs. Olen myös kokenut, kuinka ryhmän imu sumentaa oman arvostelukyvyn. Kun muutkin hivuttautuvat lähemmäs kuningaskalastajaa, on vaikea jäädä perään. Kun pojat nauravat, on vaikea olla nauramatta mukana. Maailman luontopoluilla ja ryteiköissä ei ole asenne- ja käytöspoliiseja sen enempää kuin turuilla ja toreillakaan. Jokaisen on itse kannettava vastuu toimistaan. Luonnossa liikkuja voi joutua jonkin verran opettelemaan etikettiäkin, jotta ymmärtää, mihin sopivan käytöksen rajat missäkin tilanteessa asettuvat. Yleensä kuitenkin riittää, että asennoituminen on kohdillaan. Siksi esitänkin itselleni aina silloin tällöin tarkastuskysymyksen, jonka läpäisen jos rehellinen vastaukseni on kieltävä. Se ei periaatteessa ole kovin vaikeaa, sillä tuntuu erittäin epämiellyttävältä, jos joskus joutuu myöntämään vastauksen olevan myönteinen. Kysymys toimii lintuharrastuksen lisäksi muillakin elämänalueilla, kun haluan tarkastaa asenteitani ja arvopohjaani. Omaksuin sen pojilta vuosituhannen vaihteen Hangossa. Se kuuluu:
”Ooksä menos bongailemaan tipuja?”