Kävelen aamuviiden aikaan pitkospuita pitkin kohti Kaitalahden lintutornia. Näin varhaisille aamuretkille lähteminen vaatii aina hieman suurempaa päättäväisyyttä, mutta etenkin näin keväällä niiden tarjoama tunnelma on kokemus, jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Tänäänkin aikainen herätys palkitaan: pitkospuiden varrella pajulinnun vieno vihellys, kultarinnan nasaali jupina ja mustapääkertun taiturimainen liverrys herättävät alkavan kesän riemun rinnassani ja karistavat pitkän talven tuoman synkkyyden mielen perimmäisistäkin sopukoista. Kun tuo orkesteri soittaa, on helppo uskoa, että asiat ovat mallillaan; maailma matkaa radallaan, ja kaikki on kuin kuuluukin.

Juuri tällaisena toukokuisena aamuna muutama vuosi sitten asetuin seisomaan ruovikon reunaan ja ryhdyin äänittämään melko lähellä laulavaa rytikerttusta, yhtä alueen peruslajiston edustajaa. Olin aina pitänyt tätä lajia hieman vaatimattomana laulajana verrattuna muihin meillä esiintyviin kerttusiin. Sen sameasointinen laulu ei ole yhtä kirkas ja räiskyvä kuin ruokokerttusen eikä yhtä rapea ja soinnikas kuin rastaskerttusen, eikä se yllä luhta- ja viitakerttusen briljeeraavien matkintojen tasolle. Näin sitä tulee arvottaneeksi kuulemaansa, tiedostamattaankin. Tuolla kertaa uppouduin kuitenkin tarkemmin kuuntelemaan rytikerttusta, ja aloin havaita laulussa sävyjä, joihin en ollut aiemmin juuri kiinnittänyt huomiota. Silloin tällöin samean, rytmikkään jankutuksen keskeytti sitkeä melodinen fanfaari. Nämä fanfaarit toivat yllättäen mieleeni hyvin voimakkaan assosiaation: sehän on kuin edesmenneen euralaisen mestaripelimanni Kustaa Järvisen viulunsoittoa! Todellakin, saatoin kuvitella ruovikon kätköihin särmikkään viuluniekan lierihattu päässään, soitin leukansa alla, hartsi jousesta pöllyten. Hykerryttävä mielikuva muutti kertaheitolla tapaani kuunnella rytikerttusen laulua ja antoi väheksymälleni taitajalle aivan erityisen paikan sydämessäni.

Tuolla hetkellä myös Havaintovihko-levyni ajatus alkoi kyteä päässäni. Oivalsin yllättäen hyvin voimallisesti, kuinka moninaisten osatekijöiden summa yksittäinen luontokokemus voi kokijalleen olla. Tuntui, kuin lähes koko elämäni olisi valmistellut minua tuota hetkeä varten; Kustaa Järvisen ilmestyminen ruovikkoon oli mahdollista vain siksi, että olin perehtynyt linnustoon tarpeeksi erottaakseni rytikerttusen laulun muista kerttusista, ja siksi että olin perehtynyt kansanmusiikkiin tarpeeksi kaivaakseni mieleni arkistohyllyiltä euralaisen mestaripelimannin soittotyylin. Lintuharrastus ja kansanmusiikki, kaksi pitkään mukanani kulkenutta intohimoa, paiskasivat kerrankin kättä sen sijaan, että olisivat kilpailleet ajastani. Kokemus ruokki mielikuvitustani siinä määrin, että ajatus näitä kahta intohimoa yhdistävästä, linnuista ja ihmisistä kertovasta laulukokoelmasta alkoi kehkeytyä päässäni. Rytikerttusesta tuli lopulta Havaintovihko-levyn alkufanfaari, eräänlainen ylistysvirsi luonnon jatkuvuudelle ja monimuotoisuudelle. Se vei minut monivaiheiselle syväsukellukselle omaan luontosuhteeseeni, jonka jokainen vaihe kirkasti vastausta kysymykseen: mitä luonto merkitsee minulle ja meille? Vastaukseni olen parhaani mukaan yrittänyt kirjoittaa näihin kirjoituksiin ja näiden laulujen säkeisiin.

Kun nyt, tuona aamuna alkaneen prosessin yhden vaiheen loppusuoralla, lähestyn taas Kaitalahden tornia, tunnen oudon jännityksen vatsanpohjassani. Jään seisomaan kalliolle, jonka edustalla lintutorni on, ja jonka edessä Kaitalahden laaja ruovikko aukeaa. Punavarpunen laulaa, ja kaisloista kuuluu pajusirkkujen vihellyksiä. Kauempaa erottuu luhtakanan kiljunta, ja kuin tyhjästä ruovikon ylle ilmestyy muutaman kymmenenen suokukon parvi, joka on hetkessä mennyt menojaan itään päin. Mietin, että jokaiseen näistä lajeista minulla on omanlaisensa suhde, niihin liittyy omat muistonsa ja kokemuksensa. Jokainen niistä olisi yhtä lailla laulun arvoinen. Kuitenkin odotan nyt kuulevani yhden tietyn linnun äänen. Mitä jos se, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, ei tänään olisikaan täällä? Mitä jos se ei olisi ollut täällä muutama vuosi sitten? Silloin Kustaa Järvinen olisi jäänyt arkiston hyllyille pölyttymään, ja Havaintovihko olisi ehkä jäänyt kirjoittamatta. Yhden verrattain huomaamattoman lajin läsnäolo oli avain useamman vuoden ajatus- ja luomistyön alkamiseen, ja ilman sitä henkilö­kohtainen sielunmaisemani olisi ratkaisevalla tavalla köyhempi. Ei maailma siihen köyhyyteen kaatuisi – mutta se tarkoittaisi toisaalta myös sitä, että Kaitalahden lajisto olisi yhtä siihen kuuluvaa lajia vailla. Ajatus on liioitellun pessimistinen, muttei aivan tuulesta temmattu. Maailmassa on käynnissä ihmisen aiheuttama sukupuuttoaalto, joka köyhdyttää luontoa jatkuvasti, armottomasti ja arvaamattomasti. Yksi sen kirpeimmistä puolista on valjennut koko mittakaavassaan melko hiljattain: monet tuiki tavallisina tuntemamme eläin- ja kasvikunnan lajit ovat yllättäen vähentyneet dramaattisesti. Siispä, vaikka rytikerttunen on tällä hetkellä elinvoimainen laji, ei voida pitää itsestään selvänä, että se on sitä vaikkapa kymmenen vuoden päästä. Minkälaisella mallilla olisi Kaitalahden luonnon tasapaino, jos yksi verrattain huomaamaton laji puuttuisi? Sitä voi olla vaikea arvioida – mutta luulen, että sillä olisi maailmallekin painavampi merkitys kuin lauluntekijän sielunmaiseman köyhyydellä.

Pian erotan kuitenkin ruovikon suunnasta tutun samean äänen, ja kivi vierähtää sydämeltäni. Hän on täällä, aivan niin kuin kuuluukin. Viulu soi kaislojen kätköissä hurmoituneesti, taukoamatta, täynnä alkavan kesän riemua ja leikkisyyttä. Sen ansiosta Rytikerttunen saa soida vastakin täynnä toivoa, uskoa ja luottamusta.

Kaikki Havaintovihkon kappaleet eivät soi: joihinkin niistä on hiipinyt epämääräinen huoli ja surumieli. Se on huolta siitä, että jotkin tämänkin vihkosen päätähdistä saattavat tulevaisuudessa elää vain arkistojen hyllyillä, vihkojen sivuilla ja laulujen sanoissa. Se on huolta luonnosta, mutta myös ihmissielusta. Molemmat tarvitsevat monimuotoisuutta kukoistaakseen –  ja näissä lauluissa ne kulkevat rinta rinnan, toisistaan riippuvaisina, tahtoen tai tahtomattaan.

Rytikerttunen

san. Jimmy Träskelin

Lähden jo ennen kuin aamu sarastaa
sä saat jäädä vielä nukkumaan
Velvollisuus on minun tänään tarkastaa,
että maailma matkaa radallaan
ja soittelee niin kuin Kustaa Järvinen
ruovikossa viulullansa rytikerttunen

Ja niin kesä kerkesi jo jälleen Pohjolaan,
kesä kerkesi jo rintoihinkin
ja aamu maalaa rannat raukealla valollaan,
joka sulkee syleilyynsä minutkin
ja soittelee niin kuin Kustaa Järvinen
hartsatulla jousellansa rytikerttunen

Silloin mä muistan kuinka laulut syntyvät,
kuinka sana sävelensä valitsee
silloin myös muistan kuinka syömmet syttyvät
lemmen leikki luomakuntaa villitsee
kun soittelee niin kuin Kustaa Järvinen
tahmaisella jousellansa rytikerttunen

Jälleen lupauksen kuulin,
jonka unohdetun luulin
kai talven harmauteen
Tarkkaan mieleeni sen painan
ja äänen siltä lainaan,
kun uuden laulun teen
Kun uuden laulun meille teen

Vielä on hetki aikaa silmät ummistaa,
kun saavun vierellesi takaisin
Levottomuus päästää hellästi mut otteestaan
ja mä tiedän, kaikki on kuin kuuluukin
ja soittelee niin kuin Kustaa Järvinen
taukoomatta viulullansa rytikerttunen